KOIRAMAISTA
Katja,koirakaverini Taavin emäntä,pyysi mua kirjaileen ajatuksiani koirista.Aatteli tiätysti salamiälisesti,että mää nääs samalla vähä niinku kehusin Taavia,sitä isoo rontikkaa,ukkoa joka hyppää takajaloilleen vähä jokasen inehmon selkään.Tainnu vähä ympäristötekijät,vai mikkä liä,vaikuttaa.Melkonen erotomaani!Mutta asijaan sano muari ku kirnuun hyppäs.
Koiruus on aina ollu ihmisen miälessä ja elämässä vaikuttamassa,millon ajatuksissa ja teoissa,tai sitte eläimen hahmossa muka ns.ihmisen ystävänä.Kerronpa täs muutamasta koiratutustani,niin saattaapi olla,että karisee ne harhaluulot muka siittä ihmisen parhaasta kaverista.
Ihka ensimmäinen koiratuttavuuteni oli vaarini suamen pystykorva Hermanni.Jo osas koiruus olla nimensä näkönen ja mukanen ja vähä vissiin myäs tapanenkin.Vaari oli opettanu sen vartioimaan hänen reppuaan,kun itte poikkes "virkamatkoillaan"maisteleen naapurien tiputuksia ja vähä kait emännuuksiakin.Se jätti hattunsa aina repun päälle ja Hermanni jäi vahtiin,ettei kukaan viä eväitä.Yleensä vaari muisti jättää koiralle jotain purtavaa tai kaluttavaa,mutta yhren kerran muisti petti,kai liika tiukkatahtisen omien eväitten maistelun takia.Hermanni vartioi ja vartos isäntäänsä,mutta sitä ei kuulunu eikä näkyny.Hermo petti,selvähän se.Mitäs koiruus?No helvata,sehän alkupaloiks kiatas sen vaarin lärän tuhannen paloiks ja sen jälkeen repun kimppuun.Hetken perästä kaikki oli ku pahnapuhaltimen läpikäyneitä.Vaarin palattua ei pitkään aikaan harakatkaan viihtyny sillä mäjellä.
Kun olin pikkanen poika,me käytiin useesti kylässä yhressä sukulaistalossa,jossa oli viulu ja karjalan karhukoira.Ei se enkä mää kumpanenkaan osattu soittaa,mutta mulla oli siähen hommaan vallan hirvee hinku.Vihrosta viimmen yhrellä kertaa mää sitte sain luvan koittaa taiteilla.Ylpeenä asetin viulun olkapääni ja leukani varaan,tehän tiätysti tiätte jokanen kuinka,koiraihmiset on kuulemma musikaalisia,niinku ny toi Katjakin,joka miälellään laulaa karaokee.Nostin rokan jouhille,suljin silmäni ja jo etukäteen kuulin miälessäni sulosäveliä.Verin jousella eessuntaas vetoja ja nautin joka solullani musiikkielämyksestä.Itte tehrystä.Mutta jotain kummaa alko kuulua pihalta.Olin soittanu avoimen ikkunan eressä.Kattoin pihamaalle ja mitä mää siällä näjin.Koira ryämi takakonteillaan itteään etiäppäin tyäntäen ja etukoivet korvien suajana kaameesti ulisten kohti jumalattoman tiheetä ja piikikästä karviaispuskaa.Koirat muka musikaalisia,pah!Mun uskoni siähen asiaan ainaski lopahti kerralla.
Sitte oli Suaramalta Supperin Tima,samojedi.Siinä kans yks musiikin harjottaja.Aina täyrenkuun aikaan se kiipes talon katolle ja savupiipun päältä ulvo kurkku suarana.
Ku sittemmin jo aikamiäs ollessani asuttiin perheen kans tässä missä nykkin,naapureilla oli collie Tinka.Sen pravuurina oli ryämiä ens meirän airan viäreen ja kurkkia sen takaa meirän pihaan,onks tiä selvä.Emännällä oli nääs tapana jättää ämpäriin kukkienkasteluvettä aina kesäaikaan.Sillonkin oli vesimaksut jo aikas suuret.Jos ketään ei näkyny pihamaalla,Tinka ponkes vauhrissa lotkiin vetet ämpäristä.Aikas juani koiruus.
Tästä pääsenkin toiseen veten ystävään,kaverini Ollin sekarotuseen Tupuun.Se tykkäs saara matkustaa autokyytissä.Korvat heiluen se lerpatti pitkää kiältään pää autonklasista pihalla.Heti mökin pihaan päästyä ja auton viä ollessa käynnissä,se jo ponkas täyttä faarttia laiturille ja ei muuta ku suaraan järveen uimasille.Sitä ei olis saanu kirveelläkään siältä pois.Ja jos joku muu lähti sen kans uimaan,Tupu kyllä piti vahtia,ettei kukaan vaan hukkunu.
Mutta tää Taavi!Oon täysin samaa miälipualta Katjan kans,ettei sillä torellakaan oo sitte ei niin tippaakaan vesipelastajan vikaa.Oltiin meinaan kerran hemestin kans Taavin isäntäväjen mökillä kyläs.Niitten tontin läpi virtaa,no virtaa ja virtaa mutta kumminkin,syvemmän pualeinen oja.Aikamme virvokkeita nautittuamme saunan jälkeen muu porukka oli siirtynyt sisätiloihin.Taavi ja mää oltiin jääty viä pihalle.Kaikessa rauhassa savusaunan jäljiltä puhaltelin ittekseni,Taavi kävellä lunki mun viärellä.Enkä viä tänä päivänä käsitä sen oveluutta,kuinka se oikeen sai mut sen ojan viärelle.Yhtäkkiä vaan tunsin raskaan tönäisyn leikatussa lonkassani,Taavi vaan oli vähän nojannu kaverillisesti,ja seuraavaks huamasin oljentelevani jortanissa.Hetken siinä räpiköityäni sain nuppini veten pinnalle.Taavi seisoo kun Hoo-Moilanen ojan äpräällä sen näkösenä,et hulluja ja kahjoja nua ihmiset.Menee ny täysissä vaatteissa räpiköitteen moiseen kylmään kuraveteen.Vähä aikaa se miätteissään tuijotteli mua,käänty sitte pois,eikä sunkaa mitään apua hälyttään,vaan se vetäyty omalle paikalleen pihamaan toiselle lairalle,tuhahti siältä viä ittekseen ja rupes maate.Että semmonen pelastaja tää mun kamuni Taavi on.
Hau hau tervehtii Tuhlaajapoika!
Pauli Kärkkäinen
